Natostakin keskusteltava avoimesti

Avoin keskustelu turvallisuuspolitiikan peruskysymyksistä, myös Nato-jäsenyydestä, on kansallisen vahvuuden merkki. Erilaisten näkemysten esittäminen ei keikuta venettä, vaan päinvastoin tukee ulkopoliittisen johdon toimintaa erityisesti jännittyneessä kansainvälisessä tilanteessa.

Turvallisuuspoliittinen keskustelu on jostain syystä suomalaisille edelleen vaikeaa.  Jos joku rohkenee puhumaan Natosta myönteiseen sävyyn, ryhdytään välittömästi ampumaan pianistia, näkemyksen ja viestin esittäjää.  Keskustelijan motiiveita epäillään ja hänen edellytyksensä mielipiteen esittämiseen kyseenalaistetaan.

Seurauksena on julkisen keskustelun paha vääristymä.  Natosta ja sen jäsenyydestä ei ole sopivaa puhua myönteisessä sävyssä.  Sen sijaan  keskustelua dominoivat jäsenyyden äänekäs vastustaminen ja Venäjän huolten myötäily.  Hallitusohjelmaan sisältyvästä "Nato-optiosta" voi puhua, jos muistaa korostaa, ettei jäsenyys ole ajankohtainen ainakaan tällä hallituskaudella – jos koskaan.

Asetelmaa on verrattu 1700-luvun Ruotsin hattuihin ja myssyihin, kuten mm. Heikki Vento ja Lasse Lehtinen ovat tehneet.  Tämän päivän suomalaiset myssyt ovat "perinteisen ulkopoliittisen linjan" kannattajia ja haluavat kuunnella Venäjää herkällä korvalla.  Hatut taas katsovat Suomen puolueettomuuden jääneen kylmän sodan myötä historiaan ja ovat valmiita harkitsemaan Nato-jäsenyyttä.

Ikävintä tässä vinoutuneessa keskustelussa on liittoutumiseen avoimesti suhtautuvien tai sen puolesta puhuvien kärkäs mustamaalaaminen.  Heidän väitetään rikkovan kansallista konsensusta ja horjuttavan presidentin ja ulkopoliittisen johdon asemaa.

Hyvä esimerkki keskustelun pelisäännöistä on vyörytys, jonka kohteeksi kansanedustaja Elina Lepomäki vastikään joutui.  Hän arvioi puheenvuorossaan ajankohtaista turvallisuuspolitiitista tilannetta.  Lepomäen keskeinen päätelmä oli, että vaikka oma vahva puolustus on Suomen tärkein turvallisuuspoliittinen voimavara, "yksin emme pärjää".  On siksi syytä voimistaa "puolustuksellista länsi-integraatiota".

Lepomäen puheenvuoro synnytti voimakkaita reaktioita edustajatovereissa, joista monet kokivat tarvetta sanoutua siitä näkyvästi irti.  Lepomäen edellytyksiä keskustella turvallisuuspolitiikasta epäiltiin, ja puheenvuoroa pidettiin pöyristyttävänä ja dramaattisena.

Avoin keskustelu turvallisuuspolitiikan peruskysymyksistä on kansakunnan turvallisuuden kannalta hyvä ja tarpeellinen asia.  Nato-jäsenyyttä voi perustellusti, rationaalisin argumentein, niin vastustaa kuin kannattaakin.  Liittoutumisen vastustuksessa sekin on legitiimiä, että perusteena käytetään Venäjän kielteistä suhtautumista liittokuntaan.  Venäjän narratiivista tulisi kuitenkin keskustella avoimesti.

Jotkut avaavat perusteitaan sen verran, että sanovat Naton suhtautuvan Venäjään vihamielisesti ja jopa hautovan hyökkäysaikeita.  Tästä ajattelusta kumpuaa näkemys, että läntinen puolustusyhteistyö voisi merkitä Suomen alueen käyttämistä "vihamielisiin tarkoituksiin muita valtioita vastaan", kuten eduskunnan ulkoasiainvaliokunta on kovan väännön jälkeen mietintöönsä kirjannut.  Tätä keskustelua Olli Ainola on avannut kiinnostavasti artikkelissaan.

Keskustelussa Suomen oman kansallisen turvallisuuden näkökulma on jäänyt pahasti alakynteen.  Sen sijaan monet tuntuvat kantavan isoa huolta Venäjän turvallisuudesta, siten kuin se itse sen on määritellyt.  Venäjä haluaa selvästikin luoda länsirajalleen neutraalin turvallisuusvyöhykkeen, jota se voisi dominoida.  Se leimaa Naton legitiimin puolustussuunnittelun hyökkäystoimien valmisteluksi.  Venäjä haluaa hämärtää Naton perustehtävää puolustusliittona, joka ei halua eikä kykene hyökkäykselliseen toimintaan jäsenmaidensa rajojen ulkopuolella.  Viime vuodet Nato on pyrkinyt lähinnä varmistamaan perussopimuksensa kollektiivista puolustusta tarkoittavan 5. artiklan uskottavuuden.

Oman turvallisuuspoliittisen keskustelumme keskipisteeseen tulisi nostaa Suomen kansallisen puolustuksen tarpeet.  Määrällisesti ja laadullisesti riittävän puolustusratkaisun keskeinen tarkoitus on deterrenssi, konfliktiin joutumisen ennalta ehkäisy.  Puolustuskyvyn kehittämiseen kuuluvat hallitusohjelman mukaisesti paitsi puolustusyhteistyö Ruotsin kanssa ja EU:n yhteinen puolustus myös kumppanuus Naton kanssa ja mahdollisuus hakea liittokunnan jäsenyyttä.

Pakotettu ulkopoliittinen konsensus, joka perustuu vaikenemiseen ja vaientamiseen, ei kuulu tämän päivän maailmaan.  Se ei luo kansallista yhtenäisyyttä, vaan päin vastoin viestii epävarmuudesta ja heikkoudesta.  Sen sijaan avoin ja faktapohjainen keskustelu turvallisuuspolitiikasta kertoo kansallisesta itseluottamuksesta ja vahvistaa ulkopoliittisen johdon asemaa.

Hallituksen turvallisuuspoliittinen linja on johdonmukainen ja ennustettava.  Taitava ulkopoliittinen johto ei kuitenkaan vierasta monipuolista ja vivahteiltaan rikasta keskustelua turvallisuuspolitiikasta.  Suomen edustajat pystyvät käyttämään kotimaista mielipiteiden kirjoa hyväkseen omassa ulkopoliittisessa toiminnassaan.  Tämä pätee erityisesti vaikeassa ja jännittyneessä kansainvälisessä tilanteessa, kaikissa ilmansuunnissa.

 

Hannu Himanen

HannuHimanen

Hannu Himanen on emeritussuurlähettiläs, joka toimi Suomen Moskovan-suurlähettiläänä 2012–2016. Hänen kirjansa Länttä vai itää – Suomi ja geopolitiikan paluu ilmestyy syksyllä Docendon kustantamana.

Ilmoita asiaton viesti

Kiitos!

Ilmoitus asiattomasta sisällöstä on vastaanotettu